Masennuksen hoito

Olen aiemmin jo maininnutkin, että luulen masennukseni olevan peräisin jo aivan lapsuudestani. Eräät sukulaiseni ovat sitä mieltä, että alakulo on (jollain mystisellä tavalla) perinnöllinen ominaisuutemme tai suorastaan perisyntimme. Nämä samat sukulaiset lääkitsevät omaa masennustaan esimerkiksi homeopatialla.

Itse koen kuitenkin jo päässeeni eroon masennuksesta siinä määrin, etten enää kutsuisi ajoittaisia mielialan laskujani masennukseksi sellaisessa merkityksessä, että kyse on psyykkisestä sairaudesta. Alakulokaudet kuuluvat varmasti kaikkien meidän elämäämme.

Olen tässä lähiaikoina taas innostunut perehtymään terveellisen ruokavalion saloihin. Välttelin pitkään kaikenlaista terveysintoilua, sillä pelkäsin sen johtavan laihdutus- ja sitä kautta syömishäiriöajatteluun. Nyt nuo ongelmat tuntuvat jääneen jo niin taka-alalle, että pelko repsahtamisesta lienee turhaa.

Olen koostanut päivittäisen ravinnonsaantini niin, että tulen varmasti saamaan tasapainoisen määrän proteiinia, hiilihydraattia, rasvaa ja kuitua, sekä suositusten mukaiset määrät vitamiineja, hiven- ja kivennäisaineita. Vireystason ja mielialan nousu on ollut huimaa jo ihan parin viikon aikavälillä. Vaikka olen ennenkin ollut tietoinen energia-aineiden sopivista suhteista ja lähteistä, niin vitamiinit ja muut ovat jääneet vähemmälle huomiolle. Alan nyt ymmärtämään, että olisin jo aikanaan voinut osittain hoitaa masennustani kunnollisella ruokavaliolla. Tietyt vitamiinit kun pitävät yllä myös välittäjäaineenvaihduntaa, ja siten vaikuttavat suoraan serotoniini- ja dopamiinitasoihin.

Olen tässä terveyshuumassani visioinut, että ravintoterapiasta tulisi tehdä tärkeä osa masennuspotilaiden hoitoa. Olen toki myös vankkumattomasti psykoterapian, tai paremman puutteessa vähintään itseterapian kannalla, enkä ole väittämässä että masennuksen osasyynä olisi poikkeuksetta epäterveellinen elämäntapa. Myös lääkehoitoa tarvitaan tapauskohtaisesti joskus, mutta suhtaudun sen kuntouttavaan merkitykseen hieman epäluuloisesti, omien ja ystävieni kokemusten myötä.

Syömishäiriö

Yläasteen loppuvuosina alkoi kaveripiirissäni esiintyä enenevissä määrin laihduttamiskeskusteluja ja ahdistus aiheen ympärillä oli käsin kosketeltavaa. Moni ilmoitti olevansa liian läski, ja tähtäävänsä painonpudotukseen, vaikka harvalla todellisuudessa oli siihen tarvetta. Tässä huumassa minäkin huolestuin lihoneesta ulkomuodostani, ja aloin vahtaamaan syömisiäni ja liikkumaan enemmän. Vuoden ajan homma pysyi hallinnassani, vaikka silminnähtäviä muutoksia ei tapahtunutkaan. Mutta koska niitä ei tapahtunut, jokin naksahti pääni sisällä, ja painonhallinta alkoi lipsua syömishäiriön puolelle.

Rupesin sinnittelemään niin vähällä ravinnolla, että kuihduin silmissä. Alipainon puolella en kuitenkaan ehtinyt käydä, sillä paastoamista seurasi aina ankara ahmimisvaihe. Luulisi, että järkevä ihminen osaisi vähäiselläkin päättelyllä ynnätä, että kun kehoansa näännyttää, se pyrkii kaikin keinoin palauttamaan tilansa ennalleen. Ilmeisesti tämä oli murrosikäiseltä liikaa vaadittu. Sen sijaan, että olisin käsittänyt ahmimisen kehoni puolustusreaktiona, päädyin syyttämään itseäni epäonnistumisesta ja saamattomuudesta.

Hiljalleen syömishäiriöni oireistoon ilmestyi tapa oksentaa. Sitä jatkui vaihtelevassa rytmissä ehkä noin viisi vuotta. Alkuun oksentaminen oli hankalaa, mutta tarvittavia apuvälineitä osasin kyllä ideoida. Bulimia tuntui ajatuksenakin niin oksettavalta, että tein kaikkeni salatakseni sen. Ja onnistuinkin siinä. Saatoin kyllä vihjaista siitä käydessäni keskustelemassa nuorisopsykiatrian poliklinikalla, mutta vähättelin kymmenkertaisesti tottumuksiani, kun sanoin oksentavani pari kertaa viikossa.

Oksentamistilanteisiin liittyy paljon ällöttäviä muistoja. Silmittömän ahmimisen ja pahan olon jälkeen se oli tietysti vapauttavaa, mutta välittömästi vatsan tyhjennyttyä saattoi katsella lavuaariin oksentamiaan irtokarkinpalasia, ja kuvitella syövänsä ne suoraan siitä muun moskan keskeltä. Huh, että oksettaa – ja hävettää.

Myös lääkkeiden väärinkäyttö oli toisinaan mielestäni oiva keino välttää ruokahalua ja oksentaa viimeisetkin mahahapot elimistöstään pihalle. En muista, että minulla olisi edes pahimpien migreenikohtausten aikana ollut niin huono olo, kuin vedettyäni laatallisen eräitä masennuslääkkeitä. Makasin tuolloin kalman kalpeana ja isopupillisena kotini sohvalla, vanhempieni silmien alla, mutta eivät he tajunneet mistä on kyse. Muihin yhtä välkkyihin tempauksiin luettakoon myös pyörtymiseen asti saunominen, kun hulluuksissani kuvittelin nestevajauksen olevan yhtä kuin laihtuminen.

Liekö jo selvää, etteivät nämä ponnisteluni koskaan johtaneet ruumiinmuotoon johon olisin ollut tyytyväinen. Painoni saattoi heitellä 10 kiloa lyhyessäkin ajassa, ja ajoittain kaikki tekemiseni ja ajatteluni keskittyi sen ympärille. Onnistuin lopulta irrottautumaan tästä kierteestä terveellisemmän ja säännöllisemmän ruokavalion avulla, tietysti suuri vaikutus oli myös yleisemmällä mielenterveyteni kohentumisella psykoterapian myötä.

Bulimia-ajoista jäi käteen, tai sanotaanko kehoon, muutamia ikäviä muistoja. Ikävimpänä niistä on se, että tuhosin hampaani aika lailla totaalisesti, ja kiillevaurioiden seurauksena osa takahampaistani käytännössä pirstaloitui, joskin salakavalalla viiveellä. Tilannetta edesauttoi se, etten kehdannut käydä hammaslääkärissä kuin vasta yliopiston terveydenhuollon piiriin siirryttyäni. Taukoa siinä oli kaikkiaan reilut 8 vuotta. Ihme kyllä, suurin osa purukalustostani saatiin pelastettua.

Pimeän viehätys

Masennusvuosiani leimasi kiinnostus paholaisarkkityyppiin, jota olin tottunut kutsumaan Saatanaksi. Kiinnostus on tosin liian lievä sana kuvailemaan omistautumistani tälle asialle. Kyse oli pikemminkin uskonnollisesta kiihkosta. Puuhasteluni pimeiden voimien kanssa eivät kuitenkaan vaurioittaneet minua niin pahasti, kuin moni läheiseni voisi luulla. Päinvastoin. Silloinen maailmankatsomukseni auttoi minua sietämään masennustani ja purkamaan sitä edes jollain tavalla. Tulin oppineeksi itsestäni paljon sellaista, minkä mieleni olisi minulta muissa olosuhteissa ehkä kätkenyt.

Noina aikoina maailmani oli räikeän dualistinen. Minulle Saatana edusti todellista luontoa, jotain paljon todellisempaa kuin tämä näkyvä maailma. Olin vakuuttunut myös siitä, että minussa on ruumiillisuudestani huolimatta säilynyt hitunen tuota todellista olevaisuutta ja että sitä kultivoimalla saattaisin lopulta tukahduttaa ihmisyyteni ja inhimilliset rajoitteeni. Esimerkiksi pelko oli eräs suuresti halveksimani inhimillinen tunne, jota lähdin tietoisesti kitkemään itsestäni pois. Luonnollisesti myös sellaiset asiat kuin nälkä ja kivuntunne inhottivat minua suuresti.

Päädyin jollain tavalla hengellistämään masennukseni, jotta sitä olisi helpompaa niellä. Oli lohduttavampaa ajatella että kärsin, koska olen tiedostanut jotain ratkaisevan paljon syvemmin kuin muut, nuo huolettomat ja onnelliset ihmiset, kuin että minussa ja aivokemiassani on jotain vikaa.

Kun tarkemmin muistelen, niin vähät masennuskausien aikana kokemani onnellisuuden tunteet liittyvät öisiin "rituaalivaelluksiini". Yleensä ne suuntautuivat aina samalle kalliolle metsän keskellä, jonne osasin kulkea aivan pilkkopimeässäkin. Silloin tällöin olin valmistanut jonkin suuremman rituaalin, mutta useimmiten vain istuin siellä meditoimassa. En oikein tiedä miten nyt suhtautuisin tuohon aikaan: oliko se pelkkää kärsimystä vai pitäisikö sallia ajatus, että siinä oli jotain hyvääkin?

Minulla ei ennen tuota ajanjaksoa, eikä sen jälkeen, ole ollut mitään johdonmukaista vakaumusta. Kysymys jumaluuden tai jumaluuksien olemassaolosta tai kaiken sen mahdottomuudesta ei juurikaan enää kiinnosta minua. Minua kiinnostaa tämä tuntemamme maailmankaikkeus ja sen lait, mutta uskon että voimme tutkia sitä vain rajallisin keinoin. Näin ollen en voi edelleenkään sanoa olevani ontologiselta kannalta täysi materialisti, mutta tarkemman pohdinnan aiheesta olen jättänyt suosiolla jo taakseni.

Ihmiset ympärilläni

Olen aina ollut sosiaalisesti jotenkin rajoittunut. En ole koskaan osannut tyrkyttää seuraani kenellekään, vaan olen odottanut vastapuolen avaavan keskusteluyhteyden. Jostain syystä minulla on kuitenkin aina ollut ystäviä. Toisinaan olen yrittänyt eristäytyä ja vähäinenkin kanssakäyminen näiden ihmisten kanssa on tuntunut jotenkin petolliselta, sillä en ole nauttinut heidän seurastaan niin kuin ystävän kuuluisi.

Lähivuosina olen tutustunut (minun mittakaavassani) lukemattomiin uusiin ihmisiin. Useimmat näistä ovat niinsanottuja baarituttuja, mutta kuitenkin mukavia ihmisiä, joista välitän ja jotka tuntuvat myös pitävän minusta. Muistaessani sitä sulkeutunutta ihmisvihaajaa, joka joskus olin, tuntuu oudolta kokea nykyisenlaista empatiaa ja ymmärrystä kanssaihmisiä, ihan tuntemattomiakin, kohtaan. Vaikka en vielä täysin olekaan ratkaissut omaa eksistentiaalista kriisiäni, tuntuvat nykyiset huoleni hyvin mitättömiltä sen rinnalla mitä eräät ihmiset ovat epäonnestaan minulle avautuneet. Hyvin surulliselta tuntuu myös lukea sellaisten henkilöiden blogikirjoituksia ja foorumipostauksia, jotka tälläkin hetkellä kituvat samanlaisessa ahdingossa missä minäkin aikanani. Jos joskus ennen olisin neuvonut heitä valittamisen sijaan lopettamaan itsensä, niin nyt lähinnä itkettää ja käy sääliksi.

Jostain syystä ympärilläni on aina ollut pahaa oloa. Suurin osa ystävistäni ei ole selvinnyt aikuisuuteen ilman rankkaa mielenterveydellistä romahdusta, ja ne jotka ovat, tuntuvat parhaillaan häilyvän jossain sen kynnyksellä. Toivottavasti kyse on vain kolmenkympin kriisistä.

Saatesanat

En ole täysin vielä selvittänyt itselleni tämän blogin tarkoitusta tai sen tulevaa suuntaa. Tästä syystä myös pidän sen toistaiseksi poissa blogilistoilta ja hakukoneiden ulottuvilta. Aikomuksenani on muistella menneitä, masennuksen ja itsetuhon täyttämiä liian monia vuosia, sekä myöhempää parantumisprosessia. Tähän on kaksi motiivia. Ensimmäinen on itsetutkiskelun tarve: tuntuu, että jotain jäi sittenkin kesken tai käsittelemättä – ja se jokin on herättänyt minussa muutamina viime vuosina pelottavaa ahdistusta. Toinen motiivi on toivo siitä, että joku samojen ongelmien kanssa taisteleva ihminen voisi kokemusteni myötä löytää itsellensä apua.

On kulunut viisi vuotta siitä kun lopetin vuosia kestäneen yksilöterapian. Aloittaessani suhtauduin epäuskoisesti paitsi sen hyödyllisyyteen, myös kykyyni sitoutua käymään siellä kahdesti viikossa. Olen ikuisesti kiitollinen itselleni siitä, etten niinsanotusti jättänyt leikkiä kesken. Terapian loppuvaiheessa nimittäin jo vietin tähänastisen elämäni onnellisimpia hetkiä. Vaikka lapsuutenikin oli puitteidensa puolesta suht onnellista, tai vähintäänkin tavallista aikaa, luulen olleeni masentunut jo tuolloin. Minussa on alusta asti ollut jokin alakuloisuuden henki, ikioma riivaajani.

Masennukseni ilmenemismuodot ovat vuosien saatossa vaihdelleet. Yläasteiässä aloin tuhota itseäni ruumiillisesti, joskin hyvin lievästi verrattuna myöhempien vaiheiden verenvuodatukseen, muuhun kidutukseen ja täysin hallinnasta riistäytyneeseen syömishäiriöön. Ruumiillisessa itsetuhossa on se huono puoli, että se jättää ihmiseen näkyvät muistot. Vaikka masennus olisikin jäänyt vuosien taakse, se ei voi koskaan täysin unohtua kun on täynnä arpia, palovammoja ja vaikkapa bulimian aiheuttamia pysyviä vaurioita. Niiden tuottama häpeäntunne ja itsesyytökset kulkevat vieläkin mukanani.

Joku voisi sanoa, että tuhoan itseäni vieläkin, lähinnä käyttämällä liikaa alkoholia ja satunnaisesti muitakin huumaavia aineita. No, tiedostan sen kyllä itsekin ja olen hillinnyt jo paljon menoani sillä saralla. Absolutistiksi en ole ryhtymässä, sillä sitäkin on tullut kokeiltua useamman vuoden ajan – ja jostain syystä masennusoireeni olivat pahimmillaan juuri noina vuosina.