Pimeän viehätys

Masennusvuosiani leimasi kiinnostus paholaisarkkityyppiin, jota olin tottunut kutsumaan Saatanaksi. Kiinnostus on tosin liian lievä sana kuvailemaan omistautumistani tälle asialle. Kyse oli pikemminkin uskonnollisesta kiihkosta. Puuhasteluni pimeiden voimien kanssa eivät kuitenkaan vaurioittaneet minua niin pahasti, kuin moni läheiseni voisi luulla. Päinvastoin. Silloinen maailmankatsomukseni auttoi minua sietämään masennustani ja purkamaan sitä edes jollain tavalla. Tulin oppineeksi itsestäni paljon sellaista, minkä mieleni olisi minulta muissa olosuhteissa ehkä kätkenyt.

Noina aikoina maailmani oli räikeän dualistinen. Minulle Saatana edusti todellista luontoa, jotain paljon todellisempaa kuin tämä näkyvä maailma. Olin vakuuttunut myös siitä, että minussa on ruumiillisuudestani huolimatta säilynyt hitunen tuota todellista olevaisuutta ja että sitä kultivoimalla saattaisin lopulta tukahduttaa ihmisyyteni ja inhimilliset rajoitteeni. Esimerkiksi pelko oli eräs suuresti halveksimani inhimillinen tunne, jota lähdin tietoisesti kitkemään itsestäni pois. Luonnollisesti myös sellaiset asiat kuin nälkä ja kivuntunne inhottivat minua suuresti.

Päädyin jollain tavalla hengellistämään masennukseni, jotta sitä olisi helpompaa niellä. Oli lohduttavampaa ajatella että kärsin, koska olen tiedostanut jotain ratkaisevan paljon syvemmin kuin muut, nuo huolettomat ja onnelliset ihmiset, kuin että minussa ja aivokemiassani on jotain vikaa.

Kun tarkemmin muistelen, niin vähät masennuskausien aikana kokemani onnellisuuden tunteet liittyvät öisiin "rituaalivaelluksiini". Yleensä ne suuntautuivat aina samalle kalliolle metsän keskellä, jonne osasin kulkea aivan pilkkopimeässäkin. Silloin tällöin olin valmistanut jonkin suuremman rituaalin, mutta useimmiten vain istuin siellä meditoimassa. En oikein tiedä miten nyt suhtautuisin tuohon aikaan: oliko se pelkkää kärsimystä vai pitäisikö sallia ajatus, että siinä oli jotain hyvääkin?

Minulla ei ennen tuota ajanjaksoa, eikä sen jälkeen, ole ollut mitään johdonmukaista vakaumusta. Kysymys jumaluuden tai jumaluuksien olemassaolosta tai kaiken sen mahdottomuudesta ei juurikaan enää kiinnosta minua. Minua kiinnostaa tämä tuntemamme maailmankaikkeus ja sen lait, mutta uskon että voimme tutkia sitä vain rajallisin keinoin. Näin ollen en voi edelleenkään sanoa olevani ontologiselta kannalta täysi materialisti, mutta tarkemman pohdinnan aiheesta olen jättänyt suosiolla jo taakseni.