Olen aina ollut sosiaalisesti jotenkin rajoittunut. En ole koskaan osannut tyrkyttää seuraani kenellekään, vaan olen odottanut vastapuolen avaavan keskusteluyhteyden. Jostain syystä minulla on kuitenkin aina ollut ystäviä. Toisinaan olen yrittänyt eristäytyä ja vähäinenkin kanssakäyminen näiden ihmisten kanssa on tuntunut jotenkin petolliselta, sillä en ole nauttinut heidän seurastaan niin kuin ystävän kuuluisi.
Lähivuosina olen tutustunut (minun mittakaavassani) lukemattomiin uusiin ihmisiin. Useimmat näistä ovat niinsanottuja baarituttuja, mutta kuitenkin mukavia ihmisiä, joista välitän ja jotka tuntuvat myös pitävän minusta. Muistaessani sitä sulkeutunutta ihmisvihaajaa, joka joskus olin, tuntuu oudolta kokea nykyisenlaista empatiaa ja ymmärrystä kanssaihmisiä, ihan tuntemattomiakin, kohtaan. Vaikka en vielä täysin olekaan ratkaissut omaa eksistentiaalista kriisiäni, tuntuvat nykyiset huoleni hyvin mitättömiltä sen rinnalla mitä eräät ihmiset ovat epäonnestaan minulle avautuneet. Hyvin surulliselta tuntuu myös lukea sellaisten henkilöiden blogikirjoituksia ja foorumipostauksia, jotka tälläkin hetkellä kituvat samanlaisessa ahdingossa missä minäkin aikanani. Jos joskus ennen olisin neuvonut heitä valittamisen sijaan lopettamaan itsensä, niin nyt lähinnä itkettää ja käy sääliksi.
Jostain syystä ympärilläni on aina ollut pahaa oloa. Suurin osa ystävistäni ei ole selvinnyt aikuisuuteen ilman rankkaa mielenterveydellistä romahdusta, ja ne jotka ovat, tuntuvat parhaillaan häilyvän jossain sen kynnyksellä. Toivottavasti kyse on vain kolmenkympin kriisistä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti