Syömishäiriö

Yläasteen loppuvuosina alkoi kaveripiirissäni esiintyä enenevissä määrin laihduttamiskeskusteluja ja ahdistus aiheen ympärillä oli käsin kosketeltavaa. Moni ilmoitti olevansa liian läski, ja tähtäävänsä painonpudotukseen, vaikka harvalla todellisuudessa oli siihen tarvetta. Tässä huumassa minäkin huolestuin lihoneesta ulkomuodostani, ja aloin vahtaamaan syömisiäni ja liikkumaan enemmän. Vuoden ajan homma pysyi hallinnassani, vaikka silminnähtäviä muutoksia ei tapahtunutkaan. Mutta koska niitä ei tapahtunut, jokin naksahti pääni sisällä, ja painonhallinta alkoi lipsua syömishäiriön puolelle.

Rupesin sinnittelemään niin vähällä ravinnolla, että kuihduin silmissä. Alipainon puolella en kuitenkaan ehtinyt käydä, sillä paastoamista seurasi aina ankara ahmimisvaihe. Luulisi, että järkevä ihminen osaisi vähäiselläkin päättelyllä ynnätä, että kun kehoansa näännyttää, se pyrkii kaikin keinoin palauttamaan tilansa ennalleen. Ilmeisesti tämä oli murrosikäiseltä liikaa vaadittu. Sen sijaan, että olisin käsittänyt ahmimisen kehoni puolustusreaktiona, päädyin syyttämään itseäni epäonnistumisesta ja saamattomuudesta.

Hiljalleen syömishäiriöni oireistoon ilmestyi tapa oksentaa. Sitä jatkui vaihtelevassa rytmissä ehkä noin viisi vuotta. Alkuun oksentaminen oli hankalaa, mutta tarvittavia apuvälineitä osasin kyllä ideoida. Bulimia tuntui ajatuksenakin niin oksettavalta, että tein kaikkeni salatakseni sen. Ja onnistuinkin siinä. Saatoin kyllä vihjaista siitä käydessäni keskustelemassa nuorisopsykiatrian poliklinikalla, mutta vähättelin kymmenkertaisesti tottumuksiani, kun sanoin oksentavani pari kertaa viikossa.

Oksentamistilanteisiin liittyy paljon ällöttäviä muistoja. Silmittömän ahmimisen ja pahan olon jälkeen se oli tietysti vapauttavaa, mutta välittömästi vatsan tyhjennyttyä saattoi katsella lavuaariin oksentamiaan irtokarkinpalasia, ja kuvitella syövänsä ne suoraan siitä muun moskan keskeltä. Huh, että oksettaa – ja hävettää.

Myös lääkkeiden väärinkäyttö oli toisinaan mielestäni oiva keino välttää ruokahalua ja oksentaa viimeisetkin mahahapot elimistöstään pihalle. En muista, että minulla olisi edes pahimpien migreenikohtausten aikana ollut niin huono olo, kuin vedettyäni laatallisen eräitä masennuslääkkeitä. Makasin tuolloin kalman kalpeana ja isopupillisena kotini sohvalla, vanhempieni silmien alla, mutta eivät he tajunneet mistä on kyse. Muihin yhtä välkkyihin tempauksiin luettakoon myös pyörtymiseen asti saunominen, kun hulluuksissani kuvittelin nestevajauksen olevan yhtä kuin laihtuminen.

Liekö jo selvää, etteivät nämä ponnisteluni koskaan johtaneet ruumiinmuotoon johon olisin ollut tyytyväinen. Painoni saattoi heitellä 10 kiloa lyhyessäkin ajassa, ja ajoittain kaikki tekemiseni ja ajatteluni keskittyi sen ympärille. Onnistuin lopulta irrottautumaan tästä kierteestä terveellisemmän ja säännöllisemmän ruokavalion avulla, tietysti suuri vaikutus oli myös yleisemmällä mielenterveyteni kohentumisella psykoterapian myötä.

Bulimia-ajoista jäi käteen, tai sanotaanko kehoon, muutamia ikäviä muistoja. Ikävimpänä niistä on se, että tuhosin hampaani aika lailla totaalisesti, ja kiillevaurioiden seurauksena osa takahampaistani käytännössä pirstaloitui, joskin salakavalalla viiveellä. Tilannetta edesauttoi se, etten kehdannut käydä hammaslääkärissä kuin vasta yliopiston terveydenhuollon piiriin siirryttyäni. Taukoa siinä oli kaikkiaan reilut 8 vuotta. Ihme kyllä, suurin osa purukalustostani saatiin pelastettua.